(Kopioitu toisesta blogistani)



24.11.2008

Enpä ole koskaan aikaisemmin käynyt yksityisellä lääkärillä. Tänään kävin. Kyllästyin arvauskeskuksen ainaiseen masennuslääkkeen tuputukseen ja marssin ihan oikealle lääkärille.

Lekuri oli puoli tuntia myöhässä sen takia, että tietokoneet sekoilivat, mutta no problem. Ei minulla ollut kiire mihinkään. Selitin hänelle, minkä takia olin siellä (ainainen väsymys, jolle tk-lääkärit eivät tee mitään), ja lätkäisin hänelle nenän eteen sen tietokoneella kirjoittamani listan about kolmestakymmenestä eri oireesta joista jokainen on jos ei nyt enemmän tai vähemmän invalidisoiva niin ainakin helkkarin ärsyttävä. Siitä väsymyksestä selitin, että pahimpina päivinä tuntuu kuin jalat pettäisivät alta justiin, pyörryttää, huimaa, tavarat tippuvat käsistä, aivot on täynnä puuroa, ja parhaimpinakin päivinä jaksan nippa nappa tehdä kotityöt ja se on siinä. Ja että näitä oireita on ollut teinistä lähtien ja ne ovat jatkuvasti vain pahentuneet.

Sitten kuulin kysymyksen, jota olin odottanut: Onko sinulla masennusta. Vastasin siihen, että masentaahan tämä, mutta en kuitenkaan koe olevani sillä tavalla masentunut. Valmistauduin puolustelemaan itseäni, että tiedän kyllä mitä masennus on ja että ei tämä sitä ole ja että en suostu tekemään sitä testiä enää, mutta olinkin ihan , kun lääkäri vain hyväksyi vastaukseni mutinoitta ja siirtyi seuraavaan aiheeseen yrittämättäkään saada minua rastittamaan taas kerran niitä typeriä ruutuja siinä hölmössä BDI-kyselyssä. En edes kuullut sitä tavanomaista litaniaa eli Nämähän ovat varsin tavallisia oireita nuorilla naisilla tai että Ei näillä arvoilla voi olla kilpirauhasessa mitään vikaa. En ollut uskoa korviani! Jessus, se kaveri kuunteli minua ihan oikeasti!

Lääkäri ei löytänyt kaulastani mitään erikoista, mutta sanoi, että se tuntuu turvonneelta. (Ihan kuin en sitä itse olisi tiennyt.) Sitten hän mainitsi, että joskus kilpirauhanen alkaa kasvaa sisäänpäin ja potilas tuntee sen itse kuristavana tunteena kaulallaan, vaikka kaulassa ei sormin tunnusteltuna olisikaan mitään kummallista. Sitä olin itsekin ajatellut, mutten viitsinyt sanoa ääneen.

Joka tapauksessa sain lähetteen kilpirauhasultraan. Jos se ei paljasta mitään hälyttävää, saatan saada tyroksiinilääkityksen kokeeksi. Olin koko kotimatkan niin hämilläni ja tyytyväinen, että istuin vain aloillani autossa ja tuijotin. Tosin… mitä olen kilpirauhastarinoita kuullut, niin saattaa olla, että tästä se taistelu vasta alkaa. Mutta anyway, pidän lipun korkealla.

Muuten: törmäsin tällaiseen blogiin. Mielenkiintoista juttua, vaikka tarina katkeaakin ikävästi kesken. Kirjoittaja kuvaa juuri sellaisia olotiloja kuin mitä minäkin käyn nykyään läpi joka viikko. On vaikeaa tulla otetuksi todesta, kun on ulospäin ihan nätti ja terveen näköinen.

Pieni suuri historiikki

Meinasin otsikoida tämän ensimmäisen postauksen "Lyhyeksi historiikiksi", mutta sitten ajattelin, että se lyhyt saattaa kuitenkin venähtää pidemmäksi. Näin on ehkä parempi.

Tämä blogi kertoo pääasiassa siitä, kun perusterve nuori nainen sairastuu eikä aluksi tiedä ollenkaan mikä on vikana. Kaiken kukkuraksi lääkäritkään eivät usko että vikaa onkaan missään muualla kuin korvien välissä.

Minut leimattiin luulosairaaksi, huomionkipeäksi, masentuneeksi, ahdistuneeksi; jopa kaksisuuntaista mielialahäiriötä ehdoteltiin. Masennuksen hyväksyin, mutta ihmettelin siihen liittyneitä muita, fyysisiä oireita, kuten rajua väsymystä, huimausta, vatsaongelmia ja hiustenlähtöä. Ja siitä masennusdiagnoosisista ei ole sen jälkeen ollut mitään muuta kuin haittaa. Ihan sama melkein mitä menin lääkäriin valittamaan, hengenahdistuksesta väsymykseen ja vatsakipuun, kaikki pantiin aina masennuksen piikkiin. Ihan kuin ihmisellä ei voisi olla muita sairauksia, jos hän kerran sattuu vajoamaan depressioon. En usko masennukseen sairautena. Uskon, että masennus on oire, ei sairaus. Mutta se siitä. Tarina jatkukoon.

Olin terve kai jonnekin murrosiän tienoille saakka. Joskus kahdentoista vanhana muistan hoksanneeni ensimmäisen kerran kummallisen tunteen, että kaikki ei ole päässäni ihan kohdallaan: maailma tuntui välillä ihan unelta. Pohdin monesti, mahdoinko nähdä vain pitkää unta ja herätä kohta. Eräänlainen epätodellisuus alkoi tunkeutua elämääni. En siihen aikaan vielä ollut huolissani, koska asiat kuitenkin sujuivat, vaikka tuntuivatkin välillä vähän kummallisilta.

Viidentoista, kuudentoista vanhana, yläasteen lopuilla, alkoi väsymys. Aluksi se oli lievää ja kohdistui lähinnä kouluaamuihin: en tahtonut jaksaa enää herätä aamulla kouluun. Koulupäivätkin suunnilleen torkuin. Tunneilla en meinannut pysyä hereillä, vaan minun piti pinnistellä jaksaakseni kuunnella ja tehdä tehtäviä. Muistan että olin monesti lähellä nukahtaa pulpetille. Mutta iltapäivisin olin virkeä, iltaisin vähän liiankin virkeä. Valvoin monesti puolilleöin ja sitten sain seuraavana aamuna kiskoa itseni ylös sängystä. Aamupäivän koulutunnit tuli yleensä lintsattua siksi kun väsytti niin.

Samoihin aikoihin perheessäni tapahtui kaikenlaista vähemmän mieluisaa. Vanhempani riitelivät ja lopulta erosivat, ja minä reagoin siihen vetäytymällä vihaisesti omiin oloihini. Otin myös kummalliseksi tavakseni vähentää syömistä. Luulen, että se oli jonkinlaista alitajuista kostoa äidilleni, joka oli aina ollut vähän huolissaan kun "en syö tarpeeksi", mutta typeräähän se oli: minulle siitä oli enemmän haittaa kuin hänelle. En koskaan ollut anorektinen, eli en tarkoituksella laihduttanut tai kokenut itseäni lihavaksi (olen pikemminkin aina ollut hoikka), mutta syömättömyydestä tuli minulle vain tapa. Kului vuosi tai pari, ja sinä aikana saatoin elää päivän muutamalla leipäviipaleella ja lasillisella jääteetä. Joinakin päivinä söin lämpimän ruuan. Koulun ruokalassa en käynyt muistaakseni kuin kymmenkunta kertaa koko yläasteen aikana. Luulen, että tällä ns. paastokaudella oli merkittävä vaikutus siihen, että sairastuin vuosia myöhemmin.

Joskus vuonna 2001, kun olin kahdeksan- tai yhdeksäntoista, minulle tuli ensimmäisen kerran rytmihäiriöitä. Kun makasin vasemmalla kyljelläni, sydän muljahteli oudosti. Kokemus tietysti pelästytti minut melkoisessa määrin. Äitini kehotti minua varaamaan lääkäriajan, jotta pääsisin kilpirauhastutkimuksiin. Se oli ensimmäinen kerta, kun sain kuulla, että hänellä ja hänen sukunsa suunnilleen kaikilla naisilla on jotakin häikkää kilpirauhasessa. Minulla oli kuulemma vuosikausia ollut kaula turvoksissa. En itse ollut moista huomannut, mitä nyt kironnut typerän näköistä kaksoisleukaani. Varasin lääkäriajan. En yhtään muista, mitä lääkäri sanoi, mutta kävin verikokeissa. Tulokset (joita en vielä tänä päivänäkään tiedä) olivat "normaalit". Asia jäi sitten siihen, kun sydäntuntemukset loppuivat. Mutta äiti käski minun tarkkailla oireitani ja mennä tarvittaessa uudestaan lääkäriin.

Kävin lukion neljässä vuodessa. Sain sen vietyä nipin napin läpi ja kirjoitinkin ihan hyvin arvosanoin, vaikka tuntuikin, etten selviä ikinä. Olin todella väsynyt koko ajan enkä jaksanut keskittyä opiskeluun. Lukemisestakaan ei enää tahtonut tulla mitään; pää tuntui tyhmentyneen niin ettei muistiini vain jäänyt asioita. Aikaisemmin olin nauttinut opiskelusta ja uusien asioiden oivaltamisesta ja lukeminen oli sujunut kuin vettä vaan. Harrastuksetkin alkoivat kärsiä, kun halusin bändikämpiltä vain kotiin enkä jaksanut opetella uusia biisejä samaan tahtiin kuin toiset. Halusin olla paljon yksin. Masennuin kai. Muiden ihmisten seura oli alkanut ärsyttää ja uuvuttaa minua.

Syksyllä 2005 sairastuin masennukseen. Nyt tajuan, että sekin saattoi ihan hyvin olla kilpirauhaseen liittyvää, vaikka samoihin aikoihin tapahtui paljon muutakin masennukselle altistavaa. Minulle määrättiin lääkkeitä. En ottanut niitä vastaan, vaan kävin psykologilla, vaikken juuri kokenutkaan siitä olevan apua. Mutta oli helpottavaa saada purkaa vanhoja paskoja muistoja lapsuudesta ja vanhempien eron aiheuttamaa sekasotkua.

Talvella 2006 kävin verikokeissa. Psykologi patisti minut tutkituttamaan ison verenkuvan. Minulla oli lista oireita, jotka olivat melko epämääräisiä mutta saattoivat periaatteessa johtua mistä vaan (masennuksesta, stressistä, kilpirauhasvaivoista, keliakiasta, vatsahäiriöistä, jopa raskautta epäiltiin vaikka käytin ehkäisyä - ja itse asiassa oireet saattoivat johtua e-pillereistäkin). Olin aina väsynyt, masentunut, itkuherkkä, ärtyisä, haluton niin seksuaalisesti kuin muutenkin; minulla oli vatsakipuja, jatkuvaa pahoinvointia ja ruokahaluttomuutta, paniikkikohtauksia, migreenikohtauksia; palelin, hiukseni kuivuivat ja kynteni lohkeilivat, ja kaiken kukkuraksi olin kuin sumussa koko ajan. Oli kuin maailman ja minun välissä olisi ollut kelmu, jonka läpi en nähnyt tai kuullut selvästi mitään. Kaikki tuntui unelta tai siltä kuin olisin ollut jatkuvassa pikku hiprakassa. En pystynyt keskittymään mihinkään, minua ei huvittanut mikään. Jatkuva kuvotus ja vatsakivut johtivat siihen, että laihduin normaalista päälle 50 kilostani 49 kiloon, kun en kyennyt syömään juuri mitään.

Verikokeissa kaikki arvot olivat normaalit tai normaalien rajoissa (tai niin lääkäri sanoi), mutta minulta löydettiin keliakialle altistava geenialleeli. Vatsavaivojen ja väsymyksen arveltiin siis johtuvan keliakiasta. Petyin hieman verikokeiden tuloksista, sillä oletin, että kilpirauhasvaivoja nämä ovat ja että niistä löytyy selitys. Elämästä oli tullut ihan hirveää. Mietin jo monta kertaa, että lopetan itseni. Minusta, rohkeasta ja eloisasta nuoresta naisesta, oli tullut vapiseva raunio.

En lopettanut itseäni, vaan lopetin e-pillerit. Oireet katosivat ja oloni oli parempi kuin koskaan - pari kuukautta. Sitten vaivat alkoivat hiipiä takaisin, aluksi niin hissunkissun etten edes huomannut että jotain oli vialla. Huomattavin oire koko tämän ajan oli ollut väsymys ja siihen liittyvä saamattomuus; en saanut tehtyä mitään jos en ponnistellut tosissani, eikä ponnistelukaan yleensä auttanut. Ajattelin kuitenkin, että semmoinen minä nyt vaan olen, ja että se johtuu raittiin ilman tai liikunnan puutteesta tai siitä että syön niin huonosti. En kuitenkaan tajunnut että olen ollut väsyksissä jo 18-vuotiaasta saakka, joten se ei voinut johtua mistään liikunnan puutteesta. Yritin parantaa tilannetta syömällä paremmin ja käymällä kävelyllä muutaman kerran viikossa. Ei siitä ollut mitään apua. Sen sijaan ahdistukseen ja pahoinvointiin auttoivat vähäsen luontaislääkkeet: join paljon kamomilla- ja piparminttuteetä, söin Gefilus-kapseleita ja opettelin rentoutumaan.

Kesällä 2006 muutimme mieheni kanssa parempaan asuntoon, ja mielialani kohosi joksikin aikaa. Suunnittelimme lapsen tekoa, ja syksyllä tulinkin raskaaksi melkein naurettavan helposti. Raskauteni meni fyysisesti niin hyvin etten olisi koskaan uskonut selviäväni niin vähällä, mutta psyykkisesti asiat heittivätkin sitten häränpyllyä koko ajan. Olin väsynyt ja helkkarin äkäinen ja mielialani vaihtelivat monta kertaa päivässä, ääripäästä toiseen. Ihme, että mieheni kesti minua. En itsekään ollut jaksaa itseäni.

Synnytin terveen tytön keväällä 2007. Sitten asiat lähtivätkin sitten pahenemaan oikein rytinällä, sekä ne psyykkiset että fyysiset. Pari viikkoa synnytyksen jälkeen väsymys palasi. Muistan vauva-ajasta lähinnä vain sen, että olin jatkuvasti uuvuksissa, masentunut ja itkuinen. Nyt, kun jälkeenpäin ajattelen asiaa, ihmettelen, että ylipäätään jaksoin hoitaa lastani. Mieheni oli niihin aikoihin korvaamaton apu.

Noihin aikoihin vasta epäilin kilpirauhashäiriötä. En ollut vielä varma mistään paitsi siitä, että oloni oli kamala. Olin kärsinyt enemmän ja välillä vähemmän jo vuosikausia enkä enää edes muistanut, miltä tuntuu elää normaalia elämää: herätä aamulla virkeänä ja iloisena siitä, että on elossa, syödä normaalisti ilman pahoinvointia, tehdä asioita ilman että kaikki uuvuttaa, käydä ulkona ja kaupassa hengästymättä ja ahdistumatta.

Olin noina vuosina käynyt jo muutamia kertoja kilpirauhaskokeissa, mutta arvot olivat aina viitteissä. Mitään hätää ei siis voinut olla. Pian tytön syntymän jälkeen sain neuvolalääkäriltä taas masennuslääkkeitä. Kävin hakemassa paketin, mutten koskaan syönyt ensimmäistäkään tablettia. Tiesin, etten ollut masentunut. Olin vain hirvittävän väsynyt ja sumussa. Olisin halunnut tehdä asioita, osallistua ihmisten kanssa seurusteluun, viedä tytärtäni ulos, iloita elämästä - mutta en yksinkertaisesti jaksanut. Ajattelin olevani vain laiska ja haluton, huono äiti.

Keväällä 2008 koin valaistuksen. Juttelin olotiloistani äitini kanssa, ja hän kertoi, että hänellä oli kilpirauhanen alkanut oikutella juuri saman ikäisenä ja juuri samassa elämäntilanteessa - vähän päälle parikymppisenä ja silloin kun hän oli alkanut odottaa ensimmäistä lastaan. Hänellä oli aivan samanlaisia oireita kuin minullakin, mutta silti veriarvot olivat normaalien rajoissa; vasta kärsittyään puoli vuotta hän sai lääkityksen, kun veriarvot heittivät tarpeeksi. Hän sairasti kroonista kilpirauhastulehdusta, autoimmuunityreoidiittia, joka on vahvasti perinnöllinen. Olisikohan minullakin sama, ajattelin ensimmäistä kertaa tosissani. Tyroksiiniarvoni kun oli heitellyt 11:sta 18:aan ja TSH oli pomppinut 1,29-2.00 välillä. Tuollainen viskely ei ole normaalia terveellä ihmisellä. Mutta enhän minä sitä vielä silloin tiennyt, olin vain luottanut lääkärin sanaan.

Kesä 2008 meni aika hyvin. Olin virkeä pitkästä aikaa ja paniikkikohtaukset ja pahoinvoinnit olivat tiessään. Pitkästä aikaa ajattelin olevani terve, ja mietin, että kaikki ne oireet olivat varmaankin johtuneet ensin e-pillereistä ja sitten raskauden jälkeisestä masennuksesta. Tyttäreni kasvoi ja voi hyvin. Olin saanut terveen, tyytyväisen, kauniin lapsen, ja olin ylpeä hänestä. Hoidin häntä kotona ja nautin olostani.

Sitä ei kestänyt kauaa. Syksyllä 2008 romahdin taas: koko oirekirjo palasi kahta kauheampana. Olin niin väsynyt, etten tahtonut päästä sängystä ylös. Halusin vain nukkua ja olla rauhassa. Vauvan vaatimukset alkoivat huolestumisen sijasta ärsyttää minua. Masennuin, lakkasin syömästä koska ei ollut ruokahalua ja vatsa kiukutteli koko ajan, tukkani kuivui, ja pisteenä I:n päälle huomasin lihoneeni. Raskauden ajan turvotus oli jäänyt päälle ja paheni. Sormukset alkoivat puristaa sormiani, kasvoni ja kaulani olivat turvoksissa ja housut eivät tahtoneet enää mahtua kiinni. Sekin vielä. Keskittymiskyky oli taas tiessään, samoin asioista nauttiminen. Mikään ei tuntunut miltään - olisin mieluusti vaihtanut loppuelämäni yksiin kunnon talviuniin.

Elämästäni näytti olevan tulossa täysi painajainen, ja vaikka minulla oli hyvä parisuhde ja ihana pieni lapsi, en tiennyt, halusinko enää elää.